Harry the High-tater

Harry oli tyypillinen tavallinen mies. Hänen päivänsä täyttivät toimistojutut, näppäimistön naputus ja arjen askareiden yksitoikkoisuus. Elämä ei ollut erityisen tavallista eikä erityisen poikkeuksellista. Kunnes eräänä kohtalokkaana perjantaina kohtalo saapui nimettömässä paketissa, jossa oli erikoinen kanta nimeltä ”The Psycho Spud Bud”.

Kun viikonloppu oli hänen omansa, Harry päätti lähteä tälle erikoiselle seikkailulle. Hänen olohuoneensa, joka oli yleensä tylsä ja hiljainen, soi Pink Floydin sointuja, kun hän valmistautui epätavalliselle matkalleen. Hänen sydämensä tykytys kuvasti odotusta, kun hän kääri huolellisesti Psycho Spud Budia ja ihaili sen vihertävää sävyä ja maanläheistä tuoksua.

Kun illan utu laskeutui ja loi pitkiä, vääristyneitä varjoja olohuoneen lattialle, Harry sytytti kääröyksen, ja huone täyttyi omalaatuisesta tuoksusta. Hän veti syvään henkeä ja vajosi sohvalleen antaen tunteen hiljalleen hiipiä sisään ja ottaa vallan.

Mitä alkoi lievänä ja rauhoittavana tuntemuksena, kääntyi pian ihanan eläväksi matkaksi. Hän tunsi ihonsa alla kihelmöivän tunteen, joka muistutti lapsuuden poreilevia limonadeja. Tärkkelyksen kaltainen tunne alkoi tunkeutua hänen tajuntaansa, ja sen mukana tuli kummallisen tyydyttävä tunne siitä, että hänen ihonsa kovettui.

Hämmentyneenä Harry katsahti käsiinsä ja näki naurettavan näyn. Hän ei ollut enää ihminen, vaan oli muuttunut perunaksi. Ei tavalliseksi russet- eikä hienostuneeksi Yukon gold -perunaksi, vaan leijuvaksi, ihmismäiseksi perunaksi. Hänen sormensa olivat muuttuneet pulleiksi, pyöreiksi tyngiksi, ja iho oli korvautunut karhealla, maanläheisen ruskealla pinnalla.

Muodonmuutoksen aiheuttama alkushokki jähmetti hänet paikoilleen, perunasilmät auki eivätkä räpäyttäen. Mutta kun hän hitaasti sisäisti tilanteen, pelko vaihtui uteliaisuuteen ja sitten huvittuneisuuteen. Harry alkoi nauraa, kovaa ja sydämellistä hohotusta, joka tuntui lähtevän perunan ytimestä ja kaikuvan huoneessa. Nauru kaikui korkeakattoisessa talossa ja täytti jokaisen nurkan tarttuvalla, iloisella hillittömyydellä.

Uudella perunamaisella rohkeudella Harry yritti nousta seisomaan. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut. Silmänräpäyksessä ja perunamaisen ajatuksen välähdyksellä hän alkoi leijua ja keinua kevyesti sohvansa yläpuolella. Hänen nauransa kiihtyi iloisen riemun kiihkeäksi huudoksi, joka täytti hänen yksinäisen kotinsa riemukkailla kaiuilla, joita siellä ei ollut kuultu vuosiin.

Kun hän leijui ympäri olohuonetta ja kimmahteli silloin tällöin huonekaluja vasten, Harryn mieleen valtasi ylitsevuotava vapaudentunne. Ihmisen huolien kahleet tuntuivat irtoavan, ja tilalle tuli kevyt ilo siitä, että oli vain peruna.

Hänen nauransa voimistui ja täytti huoneen, maalaten tavalliset seinät elävin hilpeyden sävyin. Vanha taulu, joka oli roikkunut elottomana, näytti nyt nauravan hänen kanssaan, ja muotokuvan jäykkä kasvo rypistyi hymyyn.

Ilmassa valssatessaan huoneen halki hän leijui ikkunan ohi, ja kuun valo heitti pitkiä, leikkisiä varjoja. Ulkomaailma kutsui häntä, leikkikenttänä, jota odotti tutkimista. Hänen perunasydämensä sykki seikkailunhalusta. Ja niin Harry, perunapää, päätti lähteä villiin maailmaan kokemaan maailman toisesta ”silmästä”.

Hän leijui ikkunasta ulos viileään yöhön ja vilkaisi vielä kerran vaatimatonta kotiaan. Hänen naurunsa, joka oli nyt iloinen sävel, kaikui ilmassa haamumaisena muistutuksena Harryn ihmeellisestä muodonmuutoksesta. Hiljainen talo tuntui heiluttavan hänelle hyvästit ja lupasi vartioida hänen ihmismuotoaan, kunnes hän palaisi. Talo ei aavistanut, että Harryn seikkailu oli vasta alkamassa.

”Vau”, Harry huudahti, ja hänen äänensä kaikui hiljaisessa yössä täynnä ihmetystä ja innostusta. Hän kieräytyi, pyöri ja kierteli ilmassa ja nautti viileän tuulen tunteesta perunankuorellaan. Hän oli lentävä peruna! Tämä oivallus sai hänet taas purskahtamaan nauruun. ”Tämä on täysin mukulaista!” hän huusi, ja sanaleikki sai nauruntyrskyt yltymään.

Lentokykynsä innoittamana Harry päätti tutkia ulkomaailmaa. Hän oli ollut kotona liian kauan, ja nyt perunana maailma tuntui paljon houkuttelevammalta. Hän leijui hitaasti kohti avointa ikkunaa ja katseli tuttuja ympäristöjään uusin silmin. Kun hän livahti ikkunasta ulos, hän ei voinut olla päästämättä iloista huutoa, joka kaikui yön hiljaisuudessa.

Kun Harry astui laajaan maailmaan, kuun hohde oli hänen opasvalonaan. Hän leijui pitkin katua, ja hänen kevyt, tärkkelyksinen sydämensä huojui hellän yötuulen mukana. Maailma tuntui elävältä ja täyteläiseltä, ja hän ei voinut olla tuntematta olevansa osa sitä. Korkeat puut näyttivät vilkuttavan hänelle, ja kahisevat lehdet kuiskivat tarinoita muinaisista ajoista.

Silmänurkassaan hän huomasi liikettä. Se oli orava, joka säntäili lähellä olevaa puunoksaa pitkin. Orava jähmettyi, kun se huomasi Harryn, ja sen pienet silmät laajenivat hämmästyksestä. Sitten Harryn suureksi ihmeeksi se vaikutti yrittävän kommunikoida hänen kanssaan.

”Harry!” orava näytti huudahtavan, ja sen pörröinen häntä heilahti hämmästyksestä. ”Sinä olet peruna!”

Harry ei voinut olla purskahtamatta nauruun. Hän oli todellakin peruna! Lentävä, puhuva peruna. ”Oikein huomattu”, hän vastasi, ja hänen naurunsa kaikui hiljaisella kadulla. ”Olet aika terävä oravaksi!”

Orava räpytteli silmiään ja yhtyi sitten nauruun. Se oli erikoinen mutta hellyttävä näky: leijuva peruna ja orava nauramassa yhdessä kuutamoisen taivaan alla.

Aika kului, ja Harry huomasi uppoutuneensa keskusteluihin kotikorttelinsa yöeläinten kanssa. Oravan kanssa alkanut keskustelu laajeni vilkkaaksi kokoontumiseksi metsäeläimiä. Mukaan liittyi uteliaspäinen pesukarhu, sitten siilien perhe ja pöllöjen parlamentti.

Siilien joukossa yksi erottui intohimoisilla puheillaan ja värikkäällä persoonallisuudellaan. Tämä ei ollut mikään tavallinen siili, vaan eläinkunnan talousneuvonantaja, joka näki Harryn perunamuodossa potentiaalia. Hän yritti suostutella Harrya sijoittamaan uusimpaan hankkeeseensa, korkean tuoton ja pienen riskin matotilaan.

Harry kuunteli esitystä ja naurahteli siilin rohkeudelle ja mielikuvituksen määrälle. Hän tajusi, että eläimilläkin, kuten ihmisillä, on unelmia ja tavoitteita. Hän vietti tunteja pohtien matoviljelmän käytännön järjestelyjä, kilpailutilannetta madonkakkamarkkinoilla ja taloudellista vakautta, jota hanke lupasi. Vakavat keskustelut vuorottelivat vitsien ja naurun kanssa, ja illasta tuli unohtumaton yhdessäolon hetki.

Harryn maailma laajeni sinä taianomaisena yönä. Eläimet, jotka olivat aiemmin olleet vain kaukaisia hahmoja, joita hän oli nähnyt vilaukselta silmänsä nurkasta, olivat nyt ystäviä. Hän oli osa yhteisöä, josta hän ei ollut koskaan tiennyt, ja se todisti sen epätavallisen mutta uskomattoman matkan, jolla hän oli. Ihmisenä hän oli ollut eristäytynyt, etäällä ympärillään sykkivästä elämästä. Mutta perunana hän löysi yhteyden ja naurua paikoista, joista hän ei olisi osannut odottaa sitä.

Sitten hän tunsi ylöspäin vetävän voiman, kuin näkymätön käsi, joka ohjasi häntä hellästi kohti uusia korkeuksia. Kun hän nousi, hän huomasi leijuvansa kotikorttelinsa vanhojen, korkeiden puiden keskellä. Mahtavat tammet, hoikat koivut ja ikivihreät männyt kohosivat hänen yläpuolellaan, ja niiden oksat keinuivat hiljalleen yöllisessä tuulessa. Harryn hämmästykseksi kahisevat lehdet alkoivat säveltää melodiaa, orkesterin, jota tuuli johti kapellimestarina ja joka käytti puita soittimenaan.

Se oli tammien kuoro, majesteetilliset tammet, joiden matalat äänet muistuttivat taitavan bassonsoittajan syvää ääntä. Laulavat koivut toivat tenorin mukaan, ja niiden hoikat lehdet värisivät ja loivat sointuvan korkean äänen. Pirteät männyt, aina vihreät ja eloisat, toivat rytmin, ja niiden neulaset kahisivat ja loivat rytmisen rapsodian. Yhdessä ne sävelsivät melodian, joka olisi saanut jopa Beethovenin kateellisen vihreäksi.

Harry oli lumoutunut ja huojui musiikin tahtiin, joka tuntui sävelletyn juuri hänelle. Hänen naurunsa, sydämellinen ja pidättelemätön, kaikui metsän läpi ja toi iloisen sävyn metsäkonserttiin. Tilanteen absurdius lisäsi vain hänen iloaan ja loi tunnelman, jossa oli leikkisää sekoitusta todellisuudesta ja unesta.

Sitten, ikään kuin rytmin vallassa, Harry alkoi tanssia. Hän pyörähteli ja kieppui, pieni peruna esittämässä balettia kuutamoisella taivaalla. Tuuli oli hänen tanssikumppaninsa, se kannatteli ja kuljetti häntä musiikin tahtiin. Hänen naurunsa voimistui, kun hän teki leijuvan jigin, perunapiruetin ja jopa yritti tärkkelyksistä salsaa. Liikkeet olivat kömpelöitä, mutta se ei hänelle haitannut. Ilo oli tanssissa, rytmissä ja liikkeessä, ei täydellisyydessä.

Juuri kun hän luuli, ettei yö voisi enää käydä oudommaksi, tuuli yhtäkkiä vaikeni, ja hänen eteensä ilmestyi haamumainen hahmo. Hahmolla oli yllään viitta, joka oli kudottu köynnöksistä ja kukista. Niiden värit hohtivat kuunvalossa. Haamumaisesta olemuksesta paljastui tuttu mutta arvoituksellinen kasvo, joka säteili lämpöä ja hyvyyttä. Edessä oli Luonnonäiti itse.

"Harry", hän sanoi, äänensä yhtä rauhoittava kuin kehtolaulu. "Näen, että olet löytänyt uuden tavan tutustua minun maailmaani."

”Totta kai! Myönnän kyllä, etten odottanut muuttuvani perunaksi!” Harry sai sanottua hämmentyneenä.

Luonnonäiti nauroi, ja naurun ääni kaikui luonnon sointua: kuohuvia puroja, kahisevia lehtiä, sirkuttavia heinäsirkkoja ja tuulen hellää huminaa. ”Elämä on täynnä yllätyksiä, Harry. Nauti nyt yöstäsi, pieni Psycho perunani.”

Hänen sanansa olivat hyväksyntä, lupa omaksua tilanteensa mahdottomuus. Ja Harry omaksui sen. Hän tanssi ja nauroi, lauloi puiden kanssa ja väitteli metsän eläinten kanssa enemmän kuin oli ikinä tehnyt. Yöstä tuli seikkailu, täynnä löytöjä ja iloa, ja ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi olevansa todella elossa.

Kun aamunkoi maalasi taivaan kullan ja purppuran sävyihin, Harry huomasi leijuvansa takaisin sohvalleen. Yön taika alkoi väistyä ja veti hänet takaisin arjen maailmaan. Hänen perunamuotonsa alkoi muuttua takaisin ihmiseksi, mutta henki pysyi korkealla ja vapaana.

Päivän ensimmäinen valo virtasi ikkunasta sisään, kun Harry ihmismuodossaan päästi viimeisen naurahduksen. Silmäluomet painuivat raskaiksi, ja mukulaseikkailujen väsymys otti vihdoin vallan. Kun hän nukahti, kotiin kaikui yhä hänen naurunsa jäänteet ja yön sävelet, joita tuuli kantoi.

Seuraavana aamuna Harry heräsi arkisen auringonvalon hiipiessä ikkunoista sisään. Mutta jokin oli muuttunut. Hänen näkökulmansa oli siirtynyt, ja hänen arvostuksensa elämää kohtaan oli kasvanut. Hän ei ollut enää peruna, mutta muistot mukulaseikkailusta olivat painuneet hänen sydämeensä.

Jokainen kahiseva lehti, jokainen oravan pikkujuoksu ja jokainen puiden huojunta muistutti häntä taianomaisesta yöstä. Hän kantoi sen iloa mukanaan, muistoa yöltä tähtien alla, jolloin hän ei ollut vain mies vaan myös peruna, ystävä, tanssija, kuuntelija ja seikkailija. Hän ei ehkä ollut enää korkealle lentävä peruna, mutta hän oli yhä Harry, joka oli tanssinut tähtien alla ja omaksunut elämän kaikissa sen absurdeissa, yllättävissä ja ihanissa muodoissa.